Opettajuutta etsimässä

Nuorena miehenä olin kelkkahommissa Helsingissä. Mukavat muistot jäi siitäkin reissusta, kun Lemminkäisen työmailla oltiin rapparin apulaisena ja maalarina. Kunnioittivat minun työsuoritusta niin paljon, että tinkivät työnjohtajaksi ihan useamman kerran. Se mikä upposi Helsinkiläisiin, oli tunnollisuus ja täsmällisyys, ja se mikä tehdään, tehdään reippaasti. Nämä arvot kun tulivat Itäsuomalaisessa kasvatuksessa hyvin painokkaasti esille ja saattaapi tulla vieläkin. Kävin armeijan Ylämyllyllä tykistön viestipuolella ja siellä oli samat ohjeet. Kapiainen huusi, että ”sen minkä teette, teette reippaasti ja jos se menee päin metsää, niin menette reippaasti metsään".  No, 80-luvun alussa oli hivenen erilaiset sanamuodot, mutta tätä blogia lukee nuoremmatkin, niin voi sen kuvata näinkin. Tämä ohje toimii vieläkin. Hyssyttelyllä ja aristelemalla ei työelämässä pärjää.

Opettajaopiston kynnyksellä menin naimisiin, vaikka pappi ei ehkä ollut ihan varma minun valinnastani. Menimme tyttöystäväni kanssa papin puheille ennen häitä, niin kuin tapana oli. Pappi katsoi siinä keskustelun lomassa vaimoa päästä varpaisiin ja sitten hän katsoi viipyilevästi minua ja virkkoi ”oletko sinä ajatellut tämän asian ihan tarkkaan?”. Kun meillä sitten joskus menivät aviosiipan kanssa vähän sukset ristiin, niin tuumasin vaimolleni, että kyllä se pappi oli oikea ihmistuntija;) No aina ei ihminen osaa valita sanojaan.  Asiat on sovittu ja eihän sitä onnellisempi ihminen voisi olla. No nyt näistä kiivastuksista on päästy jo ukin rooliin.

Palasin opettajaopiston jälkeen kurssikeskukselle töihin. Oli muuten mukava työpaikka. Minun tehtävänäni oli opettaa aikuisia pintakäsittelemään sekä uusia, että vanhoja huonekaluja. Kurssilla oli eräs poika, jota kiinnosti auton korjaaminen enemmän kuin ruiskumaalauksen teoria. Ihmettelin, kun hän ei ollut luokassa, syy selvisi, kun menin tunnin jälkeen opettajien kahvihuoneeseen. Siellähän minun opetuslapsi keitteli Fiatin kaasutinta naisopettajien teekattilassa. Täytyy sanoa, että siinä kuohahti muutakin kuin keitinvesi, kun tivasin että mitäs minun opetuslapseni oikein häärää. Opiskelija vastasi minulle rauhallisen näköisenä keittävänsä auton kaasutinta puhdistaakseen sen rasvasta. Sitten hän sanoi topakasti ”Missä minä sitten tämän tekisin jos en täällä”, ajatellen varmaan, että hyökkäys on paras puolustus. Olin tyrmistynyt sanoessani ”ET AINAKAAN TÄÄLLÄ!”. Sekin episodi selvitettiin ja opiskelu jatkui auvoisemmissa merkeissä. 

Samassa opiskeluryhmässä oli 55- vuotias opiskelija, joka esitti hyvin viisasta miestä ja varmasti olikin. Minua vaan nuorena opettajana ärsytti, kun hän keskeytti minut jatkuvasti kysellen minun mielestä epäoleellisia asioita. Lopulta jatkuviin kysymyksiin hermostuttuani päätin tehdä tästä toiminnasta lopun tokaisemalla ”sinähän olet kuin Havukka - ahon ajattelija, joka mietti että missä se tuli kykkelehtää, ennen kuin se ruapastaan?” Epäilen nyt vanhempana lehtorina, että teinkö oikein, mutta silloin se tuntui parhaalta pedagogiselta ratkaisulta.

Mentyäni sitten ammattikouluun sijaiseksi kyselin opiskelijoilta, että mitä edellinen opettaja oli opettanut ja mitä teille on jäänyt mieleen, että tietäisin mistä aloittaa opetustyöni. Luokkaan tuli täysi hiljaisuus ja opiskelijat katselivat toisiinsa. Lopulta eräs poika katsoi minua takapenkistä ja virkkoi rauhalliseen tahtiin; ”kyllä opetus on ollut laadukasta, mutta en ole malttanut kuunnella, vuan kyllä mie sen tiijjän, että arvokkaat siveltimet on kalliita ja kauas on pitkä matka”.  

No nyt on kokemuksen kautta huomattu ottaa opiskelijat mukaan oman opiskelun suunnitteluun ja oppimisprosessiin, puhutaan valmentavasta opetusmenetelmästä. Opettajasta on tullut oppimisen ohjaaja ja hyvä niin.